JUMALAHERMO -  SISÄINEN PYHIINVAELLUS KOHTI VALOA

"Ja Jumala asetti ihmiseen hermon, että hän tuntisi myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan. Turvallinen tila ruumiskehossa kertoo, että tuo väylä Jumalan luo on auki. Sisäinen pyhiinvaellus on lähempänä meitä kun osaamme ajatella.

Kun puhumme Jumalasta tai luemme Raamattua, se on usein ajatuksiimme liittyvää pohdintaa elämän suurista kysymyksistä. Tässä artikkelissa kuitenkin väitän, että Jumalahermo on meitä lähempänä kuin ajatuksemme. Sen kautta avautuu sisäinen pyhiinvaellusreitti kohti myötätuntoa ja valoa. Tarkoitan tällä polyvagaalista teoriaa vagushermosta. Suomeksi se on käännetty kiertäjähermo, mutta sen etymologia viittaa sanaan vaellus. Polyvagaalisen teorian mukaan myötätunnon kokemus syntyy tahdonvastaisesti elimistössämme kun autonominen hermosto on riittävän vakaa. Tämä edellyttää, että ihminen kokee turvallisen tilan kehoruumiissaan. Vatsanpuoleinen vagushermo kiertää sydämen ja vatsan kautta. Tila on hyvä kun  sydämen lyönnit ovat rauhallisia ja vatsa toimii hyvin. Kasvot ovat lempeät , ihminen huokuu iloa ja rauhaa. Jos näin ei tapahdu, ihminen  joko lamaantuu tai hänestä tulee ylivireä. Seuraa helposti mm. sydänoireita, stressiä ja ruoansulatushäiriöitä.  

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.
Joh.14: 27

 

Voiko myötätuntoon uupua?

Kun seuraa naistenlehtien ja asiantuntijoiden artikkeleita, sekoittuvat helposti termit: myötätunto, empatia, sympatia. Lähes poikkeuksetta opetetaan, että myötätunto on kognitiivinen prosessi, joka tapahtuu ajatuksia muuttamalla. Varmasti ajatukset osallistuvat elimistön prosesseihin, mutta polyvagaalisen teorian mukaan ne ovat enemmänkin seuraus elimistön kokemuksesta. Myötätunto synnyttää kokijaan turvallisen tilan, jossa on mahdotonta uupua. Jos me uuvumme johonkin, uuvumme emotionaaliseen stressiin. Se tarkoittaa, että samaistumme kärsivään mieleen liikaa. Tämä on usean uupumuksen taustalla. Myötätuntoon kuuluu aina itsemyötätunto, joka on viime vuosina tullut varsin suosituksi. Usein näissäkään oppaissa ei osoiteta sitä mitä kontemplatiiviset neurotieteet ovat osoittaneet. Voimme nimittäin itse vaikuttaa turvallisen tilan luomiseen erilaisin kehollisin harjoituksin. Niitä voivat olla esim.  lempeä liikunta, eri keholiikeet, rentoutus, laulaminen, luonnon hiljaisuudessa liikkuminen, koiran silittely.  Turvallisen tilan kokemus suojaa meitä ulkopuolisissa haasteissa. Olemme turvassa vaikka ulkopuolella kiehuisi.  Voimme kokea myötäkärsimystä toisen tilaa kohtaan, mutta emme samaistu siihen tai yritä tehdä  mahdottomasta mahdollista. Jokaisen tie turvalliseen tilaan käy hänen oma elimistönsä kautta. Voimme osoittaa tien, mutta emme kulkea sitä toisen puolesta.

 Artikkeliin voi tutustua tästä linkistä:

([PDF] Vagal pathways: Portals to Compassion | Semantic Schola

Hänessä me elämme, liikumme, olemme. Apt. 17: 28 

Miksi sitten nimitän tätä artikkelia Jumalahermoksi? 

Ajattelen, että ilman sisäistä hiljaisuutta emme voi tuntea riittävää turvallisuutta. Halumme usein  mielummin keskittyä ajatuksimme kuin kuunnella kehoruumimme viestejä. Siksi myös monen  on vaikea pysäyttää stressireaktiota tai tunnistaa sen merkkejä  keskellä yhä nopeutuvaa informaatiotulvaa.  Tarvitsemme kehoruumiin teologiaa, joka osoittaa Jumalan löytyvän sisäisen pyhiinvaelluksen avulla. Ristiriitaista on toki se, että me emme vaella vaan joku vaeltaa meissä. Me vain asetumme vastaanottavaan tilaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkkää sohvalla istumista tai lepoa sängyssä esim. hoitona ylirasitukseen. Meidän on löydettävä oikea tapa liikkua. Kysymys ei ole mikä menetelmä on ylivertainen muiden joukossa. Toisaalta ratkaisu ei ole hengellisyyden ja ruumiillisuuden erottaminenkaan joka on ollut kirkon historiassa tavallista. Kysymys ei ole siitä mikä menetelmä sopii parhaiten  vaan miten teemme asioita. Miten liikumme niin, että se on meditatiivista, ei liian raskasta mutta ei liian lamauttavaakaan. Miten asetumme vastaanottamaan. Ritualisoituneet uskonnot ovat kautta historian tarjonneet apukeinoja meille eri mediaatio ja jumalanpalvelusperintein. On huomioitavaa, että niiden menetelmät auttavat meitä jos ne luovat turvallisen tilan. Muutoin pyhiinvaellus jää ulkoiseksi eikä se todella muuta meitä sisäisesti tai tuo lähemmäksi Jumalaa.

Kaikki on minulle luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi. En saa antaa minkään hallita itseäni. Jumala on ruumiinkin valtias. Jumala on voimallaan herättänyt kuolleista Herran ja on voimallaan herättävä meidätkin. 1. Kor.6:12

Sinä, joka olet elämäni tie. Kiitos, että en vaella yksin. Kiitos, että se en ole minä joka vaellan  vaan sinä, joka vaellat minussa. 

Aamen.