Kirkkoni on nomadinen. Kuljen siinä ja sen kanssa. Se on auki, haavoittuva ja liikkeessä. Se taistelee niiden puolesta, jotka ovat alaspainettuja. Se ei halua valtaa tai ulkoista rikkautta eikä rakenna organisaatioita. Se näkee, kun valta nousee päähän rikkauden tavoittelussa. Se tiedostaa, että silloin ulkoisesta auktoriteetista tulee helposti sisäisen korvike.
Kirkkoni ei ole valmis, mutta se ei takerru dogmeihin ja opinkappaleisiin. Se on aina muutoksessa ja ymmärtää että usko ilman tekoja on köyhää. Kirkkoni kuuntelee sydämen liikkeitä ja honkien huminaa niin pitkälle kuin se on mahdollista.
Näin kirjoittaa Olle Sahlström kirjassaan ”Tapaamme honkien humistessa- Vaelluspappi David Petanderin jalanjäljissä”. Se on hänen oman vaelluksensa reflektio niillä seuduilla Uppsalan - ja Västeråsin hiippakuntien alueilla missä Petander vaelsi. Yksi pääajatus on, ettemme mene kirkkoon, vaan kirkko vaeltaa meidän mukanamme kehoruumiissa. Hän jatkaa:
Kun menen sunnuntaimessuun, istun hiljaa. Kuuntelen sanaa, mutta se ei irrota minua siitä, mikä minua painaa alas. En koe osallisuutta, minä vain havainnoin. Kuulen kyllä mitä sanotaan, mutta en todista sitä millään tavalla itsessäni. En pääse sanaan sisälle samalla tavalla kuin silloin, kun vaellan. Vaellusriitin ydin on siinä, että sen kautta uskallan tulla enemmän siksi, mikä olen. Saan astua voimattomuuteeni ja harjoitella luottamusta voidakseni jättäytyä Jumalan käsiin. Se on kuin riisuutumista.
David Petander halusi elää niin, että sanat koskettivat. Hän jättäytyi pois vallasta ja vauraudesta luopumalla papin virastaan. Hänen veljensä oli filosofi ja siskonmies Karlstadin piispa. Luopuessaan omasta mukavuudenhaluisesta elämästään hän kohtasi panettelua ja pilkkaa. Silti hän kulki omaa tietään, koska näki Jumalan valtakunnan laajemmin kuin pelkkinä rakennuksina. Eräänä talvipäivänä vuonna 1910 hän jätti seurakuntatyön ja hänen tiedetään sanoneen: "Nyt en ole enää valtionkirkon pappi vaan palvelen Jumalaa". Kun hän lähti maantielle, hänellä ei ollut penniäkään taskussaan. Hänellä ei ollut sänkyjä, joissa nukkua. Yöt hän vietti ladoissa tai ulkoilmassa. Ankarat olosuhteet sairastuttivat hänet usein, ja hän kuoli muutama kuukausi sodan alkamisen jälkeen 1914. Sitä ennen hän oli saarnannut ja kävellyt neljän vuoden ajan. Harva silti tietää, kuka hän oli, vaikka hänen puheitaan kuunteli tuhatpäinen joukko.
Jälkipolvet nimesivät hänet Ruotsin Fransiskukseksi, sillä hän eli niin kuin opetti. Hän seurasi Jeesuksen yksinkertaista elämää vaeltaessaan eri kylissä ja kaupungeissa. Tekstiviestinsä hän kirjoitti käsin lyhtypylväisiin ja ladon seiniin. Siten kansa sai tietää, missä hän milloinkin saarnasi. Mitä hän saarnasi ja miksi käveli?
Minulla on liian kiire, täytyy pysähtyä usein.
Hänen vaellusliturgiansa alkoi saada muotoa. Hän valitsi mahdollisuuden hitauteen, kävelyn läheisyyteen, keskustelun sydämellisyyteen. Ne olivat hänelle välähdyksiä Jumalan valtakunnasta. Kohtaaminen ihmisten kanssa oli sielunhoitoa mitä syvimmällä tasolla. Hän halusi että hänen tapaamansa ihmiset kuuntelisivat sisimpäänsä ja kuulisivat siellä Jumala äänen kuin honkien huminan. Vain niin saattoi todellinen kohtaaminen ja muutos tapahtua.
Kirjassaan Olle Sahlström kertoo, kuinka Ruotsi on muuttunut sadan vuoden aikana ja miten meissä yhä elää unelma vähähierakisesta kirkosta ja maailmasta.
David Petanderista on kirjoitettu seitsemän kirjaa. Olle Sahlströmin kirjaan voi tutustua tästä.
Kommentit
Lähetä kommentti