TYHJÄ HAUTA JA TRAUMA
Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain,
kohta auringon noustua he lähtivät haudalle.
matkalla he puhuivat keskenään: " Kuka auttaisi meitä?"
Mark.16: 2-3
Kun joku kertoo traumaattisesta tapahtumasta, et juuri koskaan kuule hänen sanovan: ”Joo, tiesin tämän tapahtuvan.” Lähes poikkeuksetta asia on sitä vastoin ollut järkyttävä yllätyksellisyytensä vuoksi. Toiseksi, jos kuuntelet lisää tällaista henkilöä, vahvistuu ensin mainittu. ”Kaikki tapahtui niin nopeasti”, ”en uskonuthänen tekevän niin”, ”minulla ei ollut aikaa ajatella” ovat lauseita, jotka tulevat luonnollisesti traumaattisen kokemuksen kohdanneen suusta.
Kun katsomme neljän evankeliumin tyhjän haudan kertomuksia, voimme havaita niiden eroavan toisistaan. Ne ovat kuin neljän eri todistajan neljä erilaista lausuntoa onnettomuuspaikalta. Mark. 16:9 antaa painoarvon sille, mitä paikallaolleet naiset fyysisesti tunsivat. He pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. Muissa evankeliumeissa mainitaan naisten tunteneen pelkoa, hämmennystä,epäilyä, kieltämistä ja surua. Polyvagaalisen teorian mukaan heidän hermostonsa oli järkkynyt taistele tai pakene -tilaan ja lamaantunut. Tämän tiedon olemme usein ohittaneet liian nopeasti pysähtymättä tutkimaan sitä tarkemmin. Näin on käynyt saarnoissa ja pääsiäisnäytelmissä, joissa on korostettu pääsiäisen iloa jopa karnevalistisin piirtein. Ihmisen mieli haluaa luonnostaan ohittaa ja kieltää ikävän, mutta tässä kirjoituksessa haluan syväluodata erityisesti näihin kokemuksiin. Uskon, että vain sillä tavoin voimme päästä eteenpäin.
Kertomuksessa ovat avaintodistajina naiset, enkelit ja puutarhurit. Opetuslapset ovat siten aina toisen käden todistajia, mutta me olemme levittäneet ylösnousemuksen ilosanomaa heidän kertomustensa perusteella. Jos pysähdymme tarkastelemaan avaintodistajien lausuntoa, näemme, miten shokeeraavia haudan tapahtumat olivat. Ei se ollut mitään kevyttä piiritanssia kädet levällään, vaan täydellinen yllättyneisyys siitä, miten asiat olivat menneet. Jotkut olivat peloissaan, toiset lamaantuneita, ja tämä on täydellisesti sitä, mitä traumaattisen tapahtuman kohdalla tapahtuu nykytieteen valossa. Voidaan puhua myös uudelleen traumatisoitumisesta, sillä ristinkuolema ja suru olivat niin pinnassa, että nämä naiset olivat yksinkertaisesti shokkivaiheessa. Tämän voi vain kuvitella maksimoivan jo sitä ennen koettua. Puukkoa käännettiin haavassa. Tämäkin vielä! Vähemmästäkin kehoruumis alkaa vapista, sillä nykyään tiedämme, että se on hermoston luonnollinen tapa suojata ihmisen sisintä lisäjärkytyksiltä.
Jos pääsiäisen ilo on ainoa, mitä haluamme evankeliumista jakaa, jää kertomus kesken. Meidän on katsottava koko pakettia ja sitä, miten ihmisen fyysisyys toimii sillä siinä piilee ihmisiä yhdistävä ydin. Jos trauma on jälki kehoruumiissamme, ei sitä voi pelkällä keskustelulla tai järkeistämällä poistaa. Se lähtee avautumaan vasta, kun koemme olevamme riittävän turvassa riittävän pitkään ja saamme yhteisöltä kanssasäätelyn kautta voimaantumisen kokemuksia. Nykyään tiedämme, että palautumista vahvistavat keholliset harjoitukset ovat siinä avainasemassa. Toiseksi trauma ei useinkaan näy ulospäin. Ihminen voi olla näennäisesti toimintakykyinen, mutta kokea sisäisesti olevansa eksyksissä, hämmentynyt tai vailla merkitystä elämässä.
Kertomuksessa tämä tulee ilmi siinä, miten naiset pystyivät shokistaan huolimatta puhumaan ja kommunikoimaan enkelin ja puutarhurin kanssa. Selviytymisen kannalta shokki antaa meille voimaa toimia sillä tasolla, jota tarvitaan välttämättömän tehtävän suorittamiseen, mutta se turruttaa kaiken muun meissä. Shokki vaimentaa kipua, että saamme asioita ratkaistua käytännön tasolla, mutta se ei kestä kauan. Perinteisen traumateorian mukaan shokkia seuraa aina käsittelyvaihe, joka voi olla hyvinkin kivulias.
Tyhjä hauta on tarina traumasta. Siinä näkyy asioiden ja tapahtumien aaltoilu eri tulkintatraditioissa. Yksi asia on kuitenkin varma: haudalla ei juhlittu. Se oli mitä suurimmassa määrin jälkitraumaa rakkaimpansa menettäneille. Ehkä meidän tulisi myös kirkoissa alkaa katsella tapahtumia enemmän kokonaisperspektiivistä. Kirkkotaiteessa ja musiikissa on kuvattu hyvinkin kauniisti Jeesuksen sanoja Marialle (”Noli me tangere”, ” Älä koske minuun”) Johanneksen evankeliumissa. Luterilaisuudessa asiasta kuulee harvoin. Alkuperäinen lause on kirjoitettu koinee- kreikalla ja se kääntyy oikeammin muotoon ”lakkaa takertumasta minuun”. Pastori Anne Huoponen on todennut lauseesta, että tyhjentävää selitystä sen sisällölle ei ole löydetty. Jeesuksen kiellon on ajateltu tarkoittavan, ettei Maria saisi enää takertua häneen ja pitää hänestä kiinni. Toisen selityksen mukaan Jeesus kielsi Mariaa koskemasta häneen, koska Maria halusi vain tarkistaa, oliko Jeesus todellinen. Molemmissa tulkinnoissa varhaiskristityt ovat päätyneet siihen, että Jeesus sanoo näin, koska ei ole vielä ylösnoussut. Voidaankin kysyä, onko tämä traumaattisten tapahtumien keskellä elävän ylösnousseen muoto. Olla kaikessa mukana, samalla ohjaamassa rakkaitaan jo kohti toipumista irtipäästämisen kautta?
Ruotsin kirkossa on 2010-luvulla järjestetty paastonajan rituaaleja Maria Magdalenan näkökulmasta. Niissä on ollut sekä musiikkia että tanssia, jotka ovat mukailleet traumasta toipumisen kaavaa. Näin osallistujilla on ollut tilaa käsitellä ja peilata oman elämänsä tragedioita ja suruja pääsiäiskertomuksen kautta. Maria Magdalena -tangossa on saanut käsitellä vihaa ja luopumisen tuskaa, Älä koske minuun -koreografiassa taas uuden aistimista sopivan etäisyyden päästä. Vasta tämän psykologisen kaaren lopussa on juhlittu. Hidas ylösnousemus, jossa ei paeta kipua vaan kohdataan kaikki askel kerrallaan, voi olla voimauttava kokemus myös katseltuna.
Lähteet: Writings – Families Building Faith (fbfconnections.org)
Kommentit
Lähetä kommentti