SURUN SPIRAALI JA YHTEISÖLLINEN SIELUNHOITO

” Kun istuin vihani kanssa tarpeeksi kauan, ymmärsin että se oli surua”
Tuntematon

Suru ei ole asia, josta pääsemme yli seuraamalla ennalta määrättyjä vaiheita, vaan kumppani jonka kanssa soitamme, tanssimme, riitelemme ja itkemme syklien avautuessa. Sen ulkonäkö ja tavat, joilla se kaipaa hoitamista, ovat jokaiselle ihmiselle ainutlaatuisia.

Psykiatrinen hoitohenkilökunta, kirkko tai henkisyyden opettajat eivät voi ennustaa surun aikajanaa, vaan suru avautuu ihmisen hermoston väylien sisällä kehoruumiin kokemuksena. Surun kokemuksen kiirehtiminen, pakottaminen tai patologisointi on luontoa vastaan työskentelyä. Tarvitaan lempeitä ja kärsivällisyyden hyveeseen perustuvia menetelmiä, joiden aikana traumatisoitunut ja jähmettynyt energia pääsee avautumaan asteittain. Liian nopea eteneminen hankaloittaa asiaa.

Surulla ei ehkä ole päätepistettä tai loppuunasaatamisen tilaa mitä mielemme sille asettaa. Sehän toivoo ruumillisen haavoittumuuden vapautta, mutta somaattinen elävyys syntyy vain surun maadoituttua kehoruumiiseemme. Se tarkoittaa kaikkien tunteiden hyväksymistä ja kohtaamista usein kivun kautta. Tämä valtavien repämien ja korjausten alakemia koskettaa ja avaa ihmisen sielua omassa paradoksaalisuudessaan, kun ympäillä on tarpeeksi turvallista.

Vaikka meitä houkuttelee pitää jotakin lopputilaa päämääränä, elämää ei voi hallita oppimalla uusia metafyysisiä terorioita. Sydän ei ole kiinnostunut mestaruudesta vaan osallisuudesta. Elimistömme koossapitävä voima on toisten palvelija. Se opettaa hienovaraisesti sisäänastumista ja kohtaamista, jonka kautta mysteerin leikki avautuu mitä herkimmillä tasoilla.

Surun vierailijat voivat seurata meitä eri muodoissa koko elämän ajan. He eivät saavu vahingoittamaan vaan paljastamaan kokonaisuuden, armon ja valon. Muuttuvat muodot, kiertävät ja pyörivät, avaavat ja sulkevat sisätilojen käytäviä.

Suru ei ole niinkään prosessi, josta selviamme vaan epälineaarinen, puhdistava kätilö ja tuntemattoman paimen. Sen liike ei ole koskaan suoraa vaan se voimistuu ja heikkenee spiraalinomaisesti myös syvyyssuunnassa. Kaikissa maailmanuskonnoissa on ajatus, että jos kiellämme kärsimyksen, se lisääntyy. Jos taas kohtaamme sen aste asteelta, luomme kärsimyksestä vapaata tilaa. Tärkeää on ymmärtää, että kaikki kärsimys on kehoruumiimme jäätynyttä energiaa, joka voidaan hienovaraisilla somaattisilla harjoituksilla muuttaa. Koska olemme hyvin yksilöllisiä, on tärkeä löytää jokaiselle sopiva yksilöllinen menetelmä.

 Käveleminen spiraalissa, jonka keskellä olevaan vesimaljaan voi jättää symbolisesti surunsa esim. kivenä, voi olla monille sopiva menetelmä omassa yksinkertaisuudessaan. Jos ympärillä on hiljaisten todistajien joukko, jotka eivät kommentoi tapahtuu kanssasäätelyä automaattisesti.  Rauhallinen musiikki voimistaa kokemusta. Toisen suruun voi osallistua mutta se ei tule liian lähelle omaa kipua. Näin vältetään emotionaalinen uupuminen, joka on hyvin yleistä ihmisuhdetyössä. Hermostossa syntyvä myötäkärsiminen ja siitä syntyvä myötätunto suojelevat todistajaa ja kulkijaa yhtä paljon, mutta yhteinen kokemus voi olla vahvempi kuin sanallisessa yksilöterapaiassa tai sielunhoidossa. Siksi olisikin hyvä, että yksilöllisen sielunhoidon rinnalle kehitettäsiiin yhteisöllisiä menetelmiä. Tällainen "oman matkan" kulkeminen voi olla voimaannuttavaa myös esim. siirtymäriitten yhteydessä, sillä sisältäväthän nekin aina surua vanhasta uuteen siirryttäessä.

Lähteet: Matt Licata, PhD - Matt Licata, PhD (mattlicataphd.com)

The Relationship Between Trauma and Spirituality with Dr. Peter A. Levine - YouTube