JUMALA JOKA NÄKEE - PANDEMIA AUTIOMAANA
Yksitoikkoisuus tuntee tuhansia eri tapoja,
aavikko tuntee ne kaikki.
Sven Lindqvist
Pandemia on kuin yksitoikkoinen autiomaa. Samat rutiinit joka aamu. Aamupalan jälkeen työskentelyä kotona, samat reitit kauppaan ja takaisin maski päällä, maskien pesemistä, ruoanlaittoa, puhelinkeskusteluja, kokouksia teamasissa tai zoomissa, uutiset,huolta maailmanmenosta,nukkumaanmeno. Olosuhteisiin nähden suurin osa meistä voi ihan hyvin, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Jollakin tavalla tämä kaikki on kuin hiljaista kuolemaa, mutta mille? Jonkin pitää kuolla, että uutta voi syntyä. Ehkä meidän pitääkin kuolla juuri niille asioille,joista on vaikeinta luopua. Ehkä pandemian autiomaa on tullut opettamaan sitä.
Pyri pitämään kiinni rytmeistä,
sillä ne luovat pohjan
hyvinvoinnin kokemukselle.
Työterveyshuollon erityislääkäri Eija Roos
Erämaaisät -ja äidit ottivat tylsyyden vakavasti. He puhuivat demonista, joka tuli käymään päivän kuumimpaan aikaan. Se oli niin voimakas, että se sai heidän ajatuksissa jopa auringon kiertoradallaan pysähtymään. Autiomaan demoni aiheutti apatiaa. Evagrius Pontus kirjoitti 300-luvulla, että tämä illalispöydän demoni oli pahin. Kun toiset demonit häiritsivät vain osaa ihmistä, tämä pyyhkäisi koko sielun melankolian pimeyteen. Tylsyys on roikkunut meissä matkakumppanina, mutta meidän pitää rohkeasti istua pöytään sen kanssa.
Kipuun pysähtyminen tarkoittaa usein, että olemme kulkeneet itsemme kanssa jo pitkän matkan. Mikään muu ei ole auttanut, joten on pakko kohdata se mikä on vaikeinta. Hiljaisuudessa nousevat esille mielemme ehdollistumat, mitä olemme ei-kielellisellä tasolla omaksuneet. Traumat ja laiminlyönnit varhaisissa vuorovaikutussuhteissa määrittelevät usein myös julmaa Jumalakuvaa. Jumalan rangaistuksen pelko on helpompaa omaksua kuin hänen rakkautensa. Autiomaan tyhjyydessä mielemme rakenne tulee näkyviin voimakkaimmin, koska emme voi paeta hekkamyrskyjä tai kuivuutta. Vastaus löytyy kuitenkin Raamatusta.
Yksi aitiomaahan ajetuista on Hagar, Abrahamin jalkavaimo ja orja, joka kantaa pientä poikaansa mukana. Hänen vetensä loppui ja epätoivoissaan hän hylkäsi vauvan puun alle odottamaan kuolemaa. Kuullesssan pojan itkun, Jumala ilmestyi ja näytti Hagarille lähteen keskellä aavikkoa. Väsynyt ja hyljätty äiti tuli nähdyksi ja Jumala avasi hänen silmänsä. Tätä mekin syvimmiltään odotamme. Rituaaleilla ei ole merkitystä, jos emme tule kohdatuksi. Vain Jumalan rakkauden kohtaaminen siellä missä sitä vähiten odotamme, muuttaa meidät.
Hagar antoi autiomaassa Jumalalle nimen: "Sinä olet näkemisen Jumala", Se on yksi Jumalan kauneimmista nimistä. Sen muotoili orjanainen, jolle kaikki muut olivat kääntäneet selkänsä. Hagarin tavoin mekin hylkäämme tärkeimmän ja vaivumme helposti epätoivoon, kun elämä ei palaudu totuttuun. Me myös jumitumme helposti haluumme palauttaa asiat ennalleen vaikka Jumala johtaa meitä uuteen.
Ja Jumala avasi Hagarin silmät,
niin että hän näki lähellään kaivon,
ja hän meni täyttämään leilin vedellä,
ja antoi pojan juoda.
Poika kasvoi aikuiseksi ja
Jumala oli hänen kanssaan.
hän jäi autiomaahan asumaan
ja hänestä tuli taitava jousimies.
1.Moos.21:19-20
Raamatun Jumala ei lupaa ulkoista turvallisuutta, mutta hän lupaa läsnäoloa. Näkemisen Jumala astuu ihmisen sieluun katselevassa rukouksessa. Me katselemme tuota ihmettä mutta vielä enemmän me muutumme tuon myötätuntoisen ja rakkaudellisen katseen kautta. Jumalan läsnäolon tiedostaminen antaa autiomaalle mahdollisuuden luoda elämää - Jesajan kirjassa siitä tulee jopa puutarha: "Liljojen niittynä aavikko kukkii". Uudessa testamentissa tämä kuvio on kaiverrettu Jumalan omaan ruumiiseen. Jeesus aloitti toimintansa autiomaassa ja päätti sen pääsiäisviikolla, jolloin hänen ystävänsä hylkäsivät hänet, hänet jätettiin vihollisten käsiin, häntä kidutettiin, teloitettiin ja hän kuoli. Se oli täydellinen pimeys, loputon autiomaa ilman pienintäkään vesipisaraa. Mutta se oli myös elämän reuna. Kuolemalla Jumala voitti kuoleman. Tyhjyys ei ole tyhjyyttä Jumalalle vaan luomisen kehto. Jumala on se, joka näkee. Hän seuraa ihmisiä autiomaan läpi. Yhdessä kirkon vanhoista rukouksista sitä kuvataa näin:
Johdatat meidät elämän aavikoiden läpi lähteestä lähteeseen.
Et ole hylännyt meitä.
Vaikka emme näkisi tai tunne sinua,
olet täällä.
Piispa Martin Lönnebo eksyi Egyptin autiomaahan vuonna 1992. Hän oli lähtenyt ystävien kanssa aavikolle ilman opasta ja luotettavia karttoja. Vesi loppui ja muutaman päivän kuluttua he olivat nääntyä janoon. He makasivat upean tähtitaivaan alla ja odottivat loppua, mutta aamunkoitteessa heidät pelastettiin kuin ihmeen kaupalla. Kotona Lönnebo kirjoitti kirjan "Elämä autiomaassa". Ensimmäisellä sivulla on sanat: "Uskontomme syntyi autiomaassa ."
Autiomaa on siis yksi Raamatun päänäyttämöistä: Hiljainen, arvoituksellinen ja ääretön – kuten Jumala itse. Se on paikka, jossa demonit elävät, eikä mikään kasva. Silti niin paljon elämää syntyy tässä kuivassa, karussa maisemassa. Vain taaksepäin katsoessamme voimme ymmärtää, että se mikä näytti kuolemalta olikin synnytystä uuteen. Meistä pandemia on ehkä pahin asia mikä meille on tapahtunut, mutta se voi olla myös jokin mikä muuttaa loppuelämämme täysin. Ihmismielelle on vaikeinta käsittää, että armo syntyy tyhjiössä. Illallisdemoni on aina sisällämme, ei ulkopuolellamme. Jumalan myötätuntoinen rakkaus sulattaa sen, joka antautuu armon virtaan. Autiomaassakin Jumala asuu ja luo elämää.
Lähteet:
Kommentit
Lähetä kommentti