KUN SIELU JOUTUU MAANPAKOON

Me emme mene vain pyhän tilan sisälle,
vaan pyhä tila tulee myös meidän sisällemme.

Mikael Kurkiala muotoili tämän kauniin lauseen palattuaan kenttätyöstä siouxintiaanien parista. Hänen tohtorinväitöksensä käsitteli Lakota-yhteisöä, jonka elämää hän oli seurannut vuosia. Kurkiala on kulttuuriantropologi, joka työskentelee Ruotsin kirkon tutkimuskeskuksessa Upsalassa. 

Hänen tähän mennessä uusin kirjansa Kun sielu joutuu maanpakoon käsittelee sielun pakkosiirtolaisuutta modernissa yhteiskunnassa, sielua teknologian paineissa sekä henkisyyden kaipuuta. Akateeminen tutkimus on siinä laajentunut yhteiskunnalliseen ja yksityiseen pohdintaan. Maanpaolla hän tarkoittaa, ettei sielu asu enää omassa kodissaan. Se on erittäin kipeää, sillä sielun yhteys sen kehoruumiiseen puuttuu. Sielu kaipaa kuitenkin takaisin kotiin. Länsimainen käsitys täydellisestä individualismista ei vastaa sielun kaipuuseen. Kulttuuristamme puuttuvat kehälliset kertomukset, miten Eedeniin palataan. Kurkiala puhuu haavoittuneista siteistä kosmoksen tuntoaistiin, sillä omassa individualismissaan ihminen haavoittaa vain lisää itseään.

Maanpaossa elävä ihminen
syntyy ja toivoo
paluuta.
Jayne Svenungsson, Maanpako kuin unohdus

Yksi suuri kysymys on, mikä on sielu? Kulttuurimme on rajannut sielun sosiaalisiin rooleihin, joita informaatiokulttuuri ruokkii. Päivittäin voit tehdä internetissä testejä siitä, minkälainen prinsessa olet tai miltä näytät 90-vuotiaana. Ulkoinen kehollisuus on korostunutta, mutta sielu on edelleen irti ruumiista.  Uushenkisyydessä korostetaan itsensä löytämistä, mutta Kurkialan mukaan katsottaessa  itseen syvälle löytyykin usein tyhjyyttä ja usein myös sellaista, mitä ihminen ei halua kohdata. Hän kysyy, onko meillä sielu vai olemmeko me sieluja? Jos vain etsimme sielua sisältämme, emme löydä sitä koskaan. Sielu löytyy suhteistamme tavalla, jota emme ole ehkä ajatelleet. Hyvän yhteisön merkkinä olemme pitäneet keskustelua, mutta nykyinen somekulttuuri ja vihapuhe osoittavat, ettei näin ole. Hän mainitsee afrikkalaisen yhteisön, jossa hiljaisuus toimii konfliktinratkaisun menetelmänä. Jos ymmärrämme hiljaisuuden vain yksityisenä retriiittinä, jota tarvitsemme esimerkiksi somepaussina, pakomme jatkuu. Yhteisöllisen hiljaisuuden muodot, joissa katsotaan toista tarpeeksi pitkään ja kauan, avaavat yhteisen ihmisyyden pohjakokemuksen. Sellaista yhteiskuntamme kipeästi kaipaa. 

Usko on läsnä poissaolona yhteiskunnassamme, aivan kuten varastettu maalaus museossa:
Pyhässä maailmassa Jumala on läsnä poissaolona.
Katsomme tyhjyyteen ja suremme.

Kun sielu joutuu maanpakoon  kertoo ihmisen tarpeesta eksistentiaaliseen kieleen ja sielun identiteetin etsimisestä. Kurkiala väittää, että kirkolla, jolla on rikas tarinoiden, rituaalien ja tilojen perintö, on tärkeä rooli siinä ekologisessa, sosiaalisessa ja hengellisessä kriisissä, jossa maailma on. Kurkialan mukaan tarvitsemme eksistentiaalisen kieleen sellaista muutosta, joka antaa ihmiselle kokemuksen maailman kuulumisesta. Sielua ei voi analyyttisesti vangita, mutta kaikki tietävät, miltä rakkaus tuntuu. Miltä tuntuu, kun joku on läsnäoleva tai ei. Esimerkkinä hän mainitsee teknisesti täydellisen musiikkiesityksen, joka on sieluton. Sellaisen kaikki me tunnistamme. Tätä vertauskuvaa Kurkiala käyttää jälkiliberaalista yhteiskunnasta. 

Hän tekee eron psyyken ja sielun välillä, sillä vain sielu yhdistää meidät alkuperäämme ja luomakunnan osaksi.  Sielu on hänen mielestään nimi sille kaipuulle, joka ohjaa meitä takaisin yhteyteen. Pandemia antaa mahdollisuuden tuon yhteyden palauttamiseen.

Uskonnolliset perinteet antavat usein syvällisen oivalluksen ihmisen hengellisestä elämästä. Niillä voi siksi olla tärkeä rooli kriisissä, jossa olemme. Kirkossa kerrotaan runsaasti tarinoita, jotka ovat täynnä edellisten sukupolvien kaipuuta, epätoivoa ja iloa. Mutta on haastetta asettaa tämä perintö aikaan, jolloin vauhti kiihtyy ja tiedon ylijäämä vaikeuttaa keskittymisen ja läsnäolon löytämistä. Ulkoisen ihmiskuvan vastineeksi tulisi löytää orgaaninen ihmisyys, joka löytyy vain hidastamalla vauhtia sekä katsomalla itseä ja toisia tarpeeksi kauan. Ihminen on aina toisten kanssa matkalla samassa tilassa, tiedosti hän sitä tai ei. Ihminen ei ole yksi kiveen hakattu piste, jonka löydämme, vaan on koko ajan liikkeessä sen ympärillä, jota kutsumme minäksi. Riitit avaavat radikaalisti toisenlaisen tavan olla ihminen ja löytää merkitys mailmassa. Rituaalit voivat  parhaimmillaan toimia yhtenä minuutta liikuttavana voimana. Niiden avulla ihminen löytää myös paikkansa.

Länsimaisessa kulttuurissa kypsyminen ja kasvaminen tarkoittavat biologista kasvamista. Kun täytämme 18 vuotta, meillä on tietyt oikeudet, mutta ne eivät kerro mitään siitä, mitä on olla ihminen. Kurkialan mielestä tarvitsemme henkistä koulua. Meidän on vaikea puhua moraalista ilman, että se otetaan heti  moralisointina. Kurkiala kaipaa kouluun lisää opetusta ihmisen vastuullisuudesta. Hän näkee sen oppiaineena kehittyneeksi yhteiskuntaopiksi. Ihminen ei ole ohjelmoitu samalla tavoin kuin muut eläimet tietynlaisen pesän rakentamiseen, vaan ihmisellä on laaja vapaus rakentaa kotinsa. Tuon vapauden ihminen täyttää kulttuurilla, mutta mihin tämä kulttuurin yliannostus on vienyt sielumme? Se on johtanut sielun maanpakoon, sillä syvälle sisimpään katsoessaan ihminen näkee tyhjyyden, joka on hyvin pelottavaa. 

Jatkuvuus on kuitenkin  ihmisen toivo. Se mikä on tärkeää, on lähellämme koko ajan ja voi murtautua esiin milloin tahansa esimerkiksi lapsen viattomuudessa, kuolinvuoteen rauhassa, yhteyden kokemisessa ruokapöydässä. Meidän ei tarvitse lukea  hyllymetreittäin kirjallisuutta eikä matkustaa Himalajalle löytääksemme sielumme. Jokainen tietää luonnostaan, mitkä hetket merkitsevät. Kurkiala painottaa, että meidän pitää luopua usein jostakin voidaksemme päästä syvemmeälle noihin hetkiin. Olemme päässeet monella tapaa pitkälle ihmiskuntana, mutta tilannetta kuvaa parhaiten Pikku Myyn lausahdus: "Miten kaikki voi tuntua niin surulliselta, kun kaikki on loppujen lopuksi hyvin?" Olemme rakentaneet hienon ja nopeasti toimivan yhteiskunnan, jossa sielu on jäänyt jalkoihin. Pandemia antaa meille mahdollisuuden surra sielumme tilaa sekä reflektoida tulevaisuutta.

Kurkialan mukaan uskonnon etymologinen merkitys on tuoda ihmisiä yhteen. Kirkkojen merkitys on keskittyä tuon kysymyksen äärelle, mutta samalla tiedostaa omat sokeudet. Nostalgia ei vie meitä eteenpäin, vaan sitä pitää käyttää ravintoaineena uuteen. Kurkialan oma paini kirkon kanssa jatkuu.

 Kurkiala kirjoittaa itsestään mielenkiintoisesti:  

”Olin aina luokan uusi poika. Muutimme paljon lapsuudessani. Ensin Ruotsista Suomeen. Sitten Helsingistä Porvoon kautta Poriin. Lopulta päädyimme Pohjanmaalle Pietarsaareen. Minulla ei ollut koskaan aikaa juurtua. Jokainen asiayhteys oli uusi - uudet murteet, uudet ihmisryhmät. Kuka olin suhteessa näihin? Mikä oli tai voisi olla minun paikkani? Aluksi oli helppoa, mutta sitten siitä tuli taakka. Sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkkailu oli minulle tapa selvityä. Opin näkemään kenellä oli voima, tulkitsemaan  sosiaaliset koodit ja löytämään paikan jostakin reunasta. Sen takia omistauduin  ulkomaisten kulttuurien tutkimiseen. Se oli looginen jatke sille, mitä olin aina tehnyt. 

Tein kenttätyötäni 1,5 vuotta Lakota-intiaanien kanssa, jotka tunnetaan myös siouxintiaaneina Etelä-Dakotan osavaltiossa Yhdysvaltojen pohjoisella preerialla. Tutkin, kuinka etnisiä leimoja käytettiin täysiverisestä sekarotuiseen ja miten ihmisiä luokiteltiin sisäpiirin tai syrjäytymisen perusteella. Luokittelu oli sujuvaa ja riippui kontekstista. Joskus se oli antoisaa, mutta  erityisesti konflikteissa  siitä tuli niukkaa ja jäykkää. Itse olin wasicu, valkoinen mies, ja siksi putosin määritelmien  ulkopuolelle. Mutta vaikka olin ulkona ihonvärini ja taustani ansiosta, minulla oli silti mahdollisuus tulla osaksi yhteisöä, ei valkoisena tai lakotana vaan inhimillisyyteni ansiosta.

Lakota-perhe kutsui minut osallistumaan heidän rituaali- ja sosiaaliseen elämäänsä. Elämän luomisen rituaali auttoi minua liittämään perheen sosiaaliseen universumiin. Se tapahtui pienessä "hikimökissä". Mökki edusti Äiti Maan kohtua, ja me osallistujat olimme hänen syntymättömäntä sikiötään. Mökin kuumuudessa ja pimeydessä erot välillämme hävisivät. Syntymättömyydessä meitä yhdistivät kaikki tulevan elämän mahdollisuudet. Rukouksissa olimme yhteydessä, ei uskomusten tai yhteisten uskomusten ympärillä vaan ihmisinä ruumiimme ja syvimpinä  tunnettujen tarpeidemme kautta.  Ja rumpujen lyönneissä kuulimme sydämemme lyövän samalla sykkeellä. 

Pelkään lentää. Kerran turbulenssissa Kanadan tundran yläpuolella minua hämmästytti oivallus siitä, mihin tämä pelko oli juurtunut. Kone lensi 11 000 km korkeudesa ja pidin kiinni pelostani. Oli kauhistuttvaa oivaltaa, että pidin kiinni jostakin, mistä minulta puuttui ankkurointi. Se tuntui koko elämäni ruumiillistumalta. Siitä lähtien olen etsinyt kaiken keskipistettä, pistettä, jolla heilahdella, joka heiluttaa meitä elämän läpi, on jalansija. Olen voinut aistia sen joskus: hikimökin hehkuvissa kivissä, Kristuksen kuvassa, vastasyntynyneen tyttäreni ilmeessä. Mutta se pakenee, ja minun on seurattava sitä.

Kun aistimme yhteisen alkuperän, joka synnytti meidät, voimme myös vahvistaa eroja, jotka on kaiverrettu ajatteluumme ja ruumiisiimme läpi historian. Meillä on sama juuret, mutta olemme toteuttaneet luontaisen potentiaalimme tavoilla, jotka sosiaalinen ja kulttuurinen maaperä on sallinut. Kulttuurierot ovat ilmeisiä. Joskus ne rikastuttavat. Joskus ne ovat uhkaavia.

Meidän täytyy syntyä hikimajoissa. Uudelleen ja uudelleen. Siellä erot meidän välillämme tulevat jälleen ilmeisiksi. Elämä tapahtuu liikkumisessa keskuksen ja reunan välillä. Siinä missä reuna erottaa, keskus yhdistää. Tämä värähtely laajenemisen ja supistumisen välillä, elämän pintakerroksen ja sen syvyyden välillä, on itse elämän pulssi. Se kulkee verisuontemme ja hermokuitujen läpi. Se kuuluu jokaisessa sydämen lyönnissä.  Se kuuluu  maan kaikissa  lyönneissä. 

Dagens Nyheterin kulttuuritoimitus luonnehti kirjaa yhdeksi vuoden 2019 luetuimmaksi. 

När själen går i exil | Verbum

Mikael Kurkiala, forskare - Svenska kyrkans enhet för forskning och analys