Labyrintti pyhiinvaelluksena
Maailmankaikkeutta voidaan verrata kehään.
Jokapäiväisessä elämässäsi sinulla on kosketus
pieneen pisteeseen ympyrän kehällä;
siinä sinä elät, puhut, teet työtä, rakastat.
Se on erinomaista, mutta voit myös vetäytyä takaisin
Jumalaan, joka on maailmankaikkeuden keskipiste.
Hänessä sinulla on salatulla tavalla kosketus kaikkeen
ja kaikkiin samalla tavalla.
Wilfrid Stinissen
Labyrintti on monimutkainen symboli, jolla on arvoituksellinen merkitys ja historia. Voimme vain arvailla sen eri tarkoituksia ja miten sitä on käytetty. Erimuotoisia labyrintteja löytyy esihistorialliselta ajalta, mutta vain harvat teologit ovat tutkineet niiden symboliikkaa. Ympyränmuotoinen matka johtaa keskipisteeseen, joka ei ole maali vaan käännekohta ja suunnanmuutos. Se on kuin kuva elämästä, johon samme kosketuksen vain vaeltamalla sitä itse. Minkälaista suunnanmuutosta me pandemian aikana tarvitsemme? Tähän ehkä labyrintin sisäinen mietiskeleminen voi vastata.
On aika lopettaa saman
oppitunnin kertaaminen ikuisesti,
ei sillä tavalla opita mitään uutta.
Paulo Coelho
Labyrintteihin liitetään usein virheellisesti kehän kiertämisen idea. Pandemian aikana ajatuksiamme alkaa helposti hallita epätoivo ja negatiiviset tunteet liimautuvat helposti meihin. Pahimmillaan tunnevyöryt toistuvat ja ruokkivat negaation kehää.Tällainen huonolaatuinen tunnesäätely on usein tahatonta, mutta se on hyvinvoinnillemme haitallista ja pitää itsetietoisuutemme negatiivisena. Sisäisessä labyrintissa vaeltaminen sen sijaan voi auttaa itsetarkkailussa. Ulkoinen vaellus toki vahvistaa sisäistä työskentelyä, matkoista tärkeintä, mutta sen voi toteuttaa myös siellä, missä ulkoisen labyrintin mahdollisuudet puuttuvat.
Psykiatriassa ruminaatiolla, märehtimisellä, voidaan tarkoittaa jatkuvaa omien ajatusten ja tunteiden läpikäymistä. Wikipedian mukaan fyysisenä ilmiönä ruminaatiosta kärsivä märehtii jo kertaalleen nieltyä ruokaa. Monet luterilaiset teologit opettavat positiivisemmin, ettei Jumalan sanaa tule purematta niellä vaan sitä saa ja pitää uudelleen ja uudelleen märehtiä. Tulkitsin pitkään teologian olevan pään sisäistä pohdiskelua, mutta nyt mietin, miten kristinusko on inkarnaation, ruumiillisuuden uskonto enemmän kuin abstrakti ajatusrakennelma.
Labyrintteja on erilaisia. Yksinkertaisin on spiraali. Tavallisin labyrintti on ehkä kulmalabyrintti, jonka neliömuodon keskelle muodostuu risti. Labyrinteissa ei ole umpikujia, vaan ne johtavat aina keskustaan, josta voi kääntyä. Siten ne eroavat maze-kuvioista, jotka voivat päättyä suljettuun seinään. Labyrintissa kulkeminen on siten turvallista, sillä sen symboliikassa keskeisenä on ymmärtää kääntymiskohdan merkitys. Se mitä yksilönä valitsen, ei ole labyrintissä vaeltamisen idea.
Kun ihmisen juuret ovat jalkojen alla,
juuret ovat kaikkialla.
Silloin vaeltaa turvassa.
Omista ajatuskehistä irtautumiseen saa apua, kun ymmärtää labyrintin oman sielun kuviona. Jumala on sielläkin keskus, jota kohti vaellamme hengityksemme kautta. Sisään- ja uloshengityksen voi piirtää vatsan ja rintakehän alueelle ympyräksi, joka aina syventyessään hiljenee. Sisäinen matkamme ei ole suoraa vaan hermosto todistaa sen spiraalimaisuutta. Polyvagalisen teorian mukaan vatsanpuoleisen hermoston aktiivisuus näkyy tasapainona kasvoissa, otsassa ja kehoruumiin liikkeissä. Mitä lähempänä Jumalaa olemme, sitä rentoutuneempi on kehoruumiimme, sielumme hiljaisempi. Ulkoisten liikkeiden tyyntyessä sisäinen tuli syttyy Jumalan valosta, joka on keskus. Tästä monet mystikot todistavat.
Labyrintteja on useissa uskonnoissa. Pohjolassa ne on kivistä rakennettuja, ja niitä on sekä saaristossa että sisämaassa. Suomessa niitä kutsutaan jatulintarhoiksi, joiden päälle on rakennettu myös kirkkoja. Ruotsissa niitä alettiin kutsua saksalaisten rituualitanssien mukaan neitsyttansseiksi, sillä niihin liittyi vahvasti tanssit ja vuodenaikojen syklinen seuraaminen. Neitsyt asetettiin keskustaan symboloimaan uutta. Maailmalla on paljon labyrintteja. Tunnetuin niistä on Knossoksessa, Kreetalla. Chartresin katedraalin kuuluisan labyrintin läpimitta on 12 metriä. Kävellessään kuvion läpi ihminen kulkee 200 metriä. Labyrintissa kulkemisesta tuli yksi pyhiinvaelluksen muoto kristinuskossa keskiajalla. Se kuvasi kirkon yhteyttä ylösnousemukseen, johon liitettiin seuraaava raamatunkohta:
Menkää sisään ahtaasta portista,
monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä,
mutta se vie kadotukseen.
Miten ahdas onkaan se portti,
ja kapea tie,
joka vie elämään,
ja vain harvat löytävät sen!
Matt.7:13-14
Pääsiäspäivän messussa piispa johti seurakunnan kulkuetanssia Chartresin katedraalin labyrintissa. Aluksi seurakunta kulki kohti auringonlaskua, joka symboloi Kristuksen kuolemaa. Keskikohdassa kuolema muuttui elämäksi ja tanssijat kääntyivät kohti aurinkoa. Se merkitsi uutta elämää Kristuksessa. Tämä keskieurooppalainen traditio kehittyi, kun uskonsodat puhkesivat Lähi-Idässä ja pyhiinvaellukset Jerusalemiin tulivat vaarallisiksi. Seitsemässä katedraalissa oli mahdollisuus osallistua tällaiseen vaellukseen. Jotkut jopa eläytyivät siinä Jeesuksen matkaan Golgatalle ja vaelsivat polvillaan. Ranskassa tällainen pyhiinvaellustanssi sai nimen Matka Jerusalemiin. Siinä kuljettiin aluksi kohti Jeesuksen hautaa ja sieltä kohti ylösnousemuksen iloa.
Nykyään Pohjoismaissa labyrintteja käytetään varsin vähän kirkon piirissä. Jokunen vuosi sitten pappisystäväni ehdotti Chartresin labyrintin pohjapiirrosmaton kopion tilaamista netistä työyhteisöönsä. Työtoverit eivät olleet asiasta innostuneita. Suomessa Hiljaisuuden ystävien piirissä labyrinttikävely on tuttu ilmiö mietiskelytienä. Tamperella on tietojeni mukaan pysyvä labyrintti Viikinsaaren pikku kappelissa, jonka Tampereen kaupunki omistaa. Lasten ja Nuorten keskus ry on julkaissut pari viikkoa sitten videon miten labyrintin voi rakentaa lasten kanssa. Itse ajattelen, että pandemian aikana itse tehty labyrintti joko kirkkoon tai sen ulkopuolelle voisi toimia hyvin jumalanpalveluksen tilana pandemian aikana. Jos kanttori inprovisoisi musiikin jokaisen kävelyn aikana, voisi syntyä sanattoman rukouksen muotoja ja vaihtoehtoja perinteisille jumalapalvelustavoille.
Koulunsa päättävän tai vanhainkodin vanhuksen kohokohta voi olla kirkkoon pääseminen tavalla, joka tukee omaa rytmiä ja matkantekoa. Idean toteutumisen kannalta on tärkeää, että työyhteisö sitoutuu ja ymmärtää, mistä tällaisessa kokemuksellisuudessa on kysymys. Korona-aikaan tarvitaan maskeja, turvavälit ja oman työn uudelleen järjestelyä, mutta se voisi yhteisenä kokemuksena lujittaa koko työyhteisöä. Ei riitä, että kirkon ovet vain avataan, vaan tarvitaan kohtaamisia, joissa joku ottaa vastaan ja on läsnä. Sanoja tai pedagogiikkaa ei kävelemisen opettamiseen tarvita.
Kuten ympyrä, joka syleilee kaikkea sen sisällä,syleilee Jumala kaikkea.
Kukaan ei voi katkaista kehää.
Hildegard von Bingeniläinen
Kommentit
Lähetä kommentti