JUUDAKSEN SUUDELMA
Traumatisoituneen ihmisen epätoivoinen teko
”Kun opit istumaan pöydässä
Juudaksesi kanssa,
ymmärrät Kristuksen rakkauden.”
Tuntematon
Juudaksen suudelmana tunnetaan teko, jolla opetuslapsi Juudas Iskariot kavaltaa Jeesuksen juutalaisille Getsemanen puutarhassa. Siitä alkaa Jeesuksen kiinniotto, joka johtaa ristinkuolemaan. Juudaksen suudelmasta on kirjoitettu ja sävelletty paljon, mutta varsinainen sisällön analysointi on jäänyt vähemmälle.
Sanonta ”Juudaksen suudelma” on vakiintunut kuvaamaan läheisen ystävän pettämistä. Ystävälliseltä näyttävä teko osoittautuukin päinvastaiseksi. Jokainen joka on tullut kaltoinkohdelluksi perheessä tai parisuhteessa, tietää miltä sellainen tuntuu. Vihollinen ei voi vastaavasti pettää, koska sellainen on odotettavissa, mutta kun läheinen syyllistyy siihen koko ihminen hajoaa. Kehoruumis skannaa usein tapahtuman nopeammin kuin pystymme sen älyllisesti ymmärtämään. Siitä seuraa hämmennystä, ja joissakin tapauksissa voi olla jopa vaikea uskoa tapahtunutta todeksi. Kokemus koteloituu helposti kehoon, eikä luottamusta palauteta hetkessä. Joskus sellainen kestää vuosia. Joskus anteeksiantoon liittyy rajojen asettaminen, ettei sama pääse tapahtumaan uudestaan. Psykologian professori Kristin Neff puhuukin ”jämäkästä” itsemyötätunnosta, jossa itseä suojellaan tiukasti tilanteissa, missä monenlainen hyväksikäyttö on uhkana.
Useimmilla meistä on monimutkainen tai välttelevä suhde Juudas Iskariotiin, koska emme ole kirkollisessa perinteessä uskaltaneet tai halunneet tutkia tarpeeksi Juudaksen henkilöä tai epätoivoista tekoa. Hänet tunnetaan useimmiten vain Jeesuksen pettämisestä ja siitä seuranneesta itsemurhasta. Molemmat on julistettu kirkollisissa yhteyksissä synneistä suurimmiksi.
Kun kirkossa ollaan vaiettu Juudaksesta, populaarikulttuuri ja taide ovat hyödyntäneet häntä monenkirjavasti. Gnostilaisissa teksteissä Juudaksen ylle on levitetty kosmisen näytöksen sankariviittaa. Juudaksen evankeliumin mukaan hän toimi jopa Jeesuksen käskystä, mutta tätä ei ole kirkoissa hyväksytty selityksenä. Juudaksen persoonaan on liitetty mitä hurjempia legendoja, mutta professori John P. Meierin mielestä tiedämme hänestä varmasti vain kaksi asiaa: hän oli yksi 12 opetuslapsesta ja hän oli se, joka ilmiantoi Jeesuksen juutalaisille.
Meierin mukaan Juudaksen nimeen liittyy useita teorioita, jotka ovat vaikuttaneet läntiseen tapaamme ajatella tätä petturia. Elokuvassa ”Jeesuksen viimeiset kiusaukset” Juudas on seloottien vastarintaliikkeen ja terroristijärjestön jäsen. He odottivat messiaan olevan sotilaallinen johtaja, joka viimein vapauttaisi kansan roomalaisten vallasta Vanhan testamentin ennustusten mukaan. Meierin mukaan varsinainen vastarintaliike syntyi kuitenkin vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen n. 50 jkr, joten Juudas Iskariot ei voinut olla järjestön jäsen. Toisaalta voimme ajatella, että jokaisen vapautusliikkeen juuret ovat peräisin joidenkin yksilöiden ajattelusta.
Toinen Juudaksen persoonaan liittyvä spekulaatio on hänen nimensä Iskariot, joka viittaisi alkukielen mukaan Keriotin kylään Juudeassa. Jos tämä pitää paikkansa, hän olisi ainoa juudealainen opetuslapsi, sillä muut olivat maan pohjoisosista Galilean alueelta. Kokiko Juudas, ettei hän oppineena kuulunut kalastajien joukkoon? Eikö todellista ryhmäytymistä koskaan tapahtunut, vaan kärsikö hän ainaista ulkopuolisuuden tunnetta? Tapahtuiko radikalisoituminen hiljaisena muutoksena, mitä muut eivät havainneet?
Näyttäisi siltä, että valitessaan seuraajiaan Jeesus näki Juudaksessa hyvää, sillä hän pääsi paljon vartijaksi, rahastonhoitajaksi. Juudas kävi myös muiden tavoin alussa läpi uhraukset päästäkseen Jeesuksen seuraajaksi. Tällainen lähestymistapa auttaa ehkä ymmärtämään Juudasta ihmisenä, vaikka evankeliumin kirjoittajat eivät häntä mainitsekkaan positiivisessa sävyssä. Hyvät kertomukset tarvitsevat aina vastakohtansa, mutta ovatko kristityt menettäneet jotakin oleellista, kun he eivät ole osanneet katsella pääsiäisen tapahtumia traumatisoituneen ihmisen tragediana?
Ajan myötä mustavalkoinen suhtautuminen pääsiäisdramaan teki Juudaksesta pahimman kaikista ihmisistä. Myöhempien sukupolvien oli vaikea ymmärtää hänen motiiviaan ja tarinaa antisemitisten tulkintojen ohella. Historiallinen Juudas haudattiin taiteellisten tulkintojen alle.
Jos meille ei olisi opetettu, miten kärsimyskertomus
pitää tulkita,voisimmeko sanoa, oliko syy enemmän mustasukkaisen Juudaksen vai
pelkurimaisen Pietarin, joka rakasti Jeesusta, pelkästään katsomalla
heidän tekojaan Raamatusta?
Graham Greene: Jutun loppu
Teon motiiviksi on usein ehdotettu ahneutta, mutta 30 hopearahaa oli pieni summa. Tosin Juudas oli arvostellut evankeliumissa aiemmin nardusvoiteen kalleutta, kun nainen voiteli sillä Jeesuksen jalat tulevaa hautaamista varten. Kristillisyydessä Juudasta ei ole tuomittu vain siksi, että hän petti Jeesuksen. Hänet on tuomittu myös epätoivosta, joka johti itsemurhaan. On viitattu hänen tuhoisaan ylpeyteensä, joka johti epätoivoon. Hän saattoi uskoa, että hänen syntinsä oli liian suuri Jumalan armolle, ja siksi hän valitsi itsensä tuomitsemisen.
Nykypsykiatrian mukaan näin tekee epätoivoinen ihminen, joka ei jaksa enää uskoa, että omasta pimeydestä on ulospääsyä. Nykyään itsemurhasta voidaan jo puhua ihmisen heikkoutena ja väsymyksenä ilman stigmatisoinnin leimoja. Traumatisoitunut ihminen samaistuu negatiiviseen, jää helposti yksin ja kokee kehoruumiissaan heikkoutta. Jos alivireys jatkuu pitkään, se on hermostolle liian rankka kuormitusjakso. Silloin itsemyötätuntoharjoitukset ovat tärkeitä. Ne voivat laajentaa jumalakuvaa armollisempaan suuntaan. Liian vaativa jumalakuva sairastuttaa ihmisen.
Juudas jäi supersankarijumalan vangiksi eikä sisäistä sydämen muutosta päässyt tapahtumaan. Jumala oli lopulta hänen oma luomuksensa. Jeesuksen tarjoama ”haavoittunut parantaja”, joka ruumiillistuu vähäisimpiin, oli liian heikko, tehoton ja vailla loistoa. Jäädessään liian yksin ihminen kietoutuu valtaan ja asettuu toisten yläpuolelle. Jörgen Moltmanin mukaan Juudaksen tragedian ydin oli siinä, ettei hän jäänyt katsomaan pääsiäisaamun tapahtumia.
Mikään loukkantuminen, sairaus ei parane,
jos sisäinen parantaja ei ryhdy toimiin.
Ihmisen kehossa ja sielussa on tehtävä yhteistyötä
taudin ja traumojen voittamiseksi.
Guggenbuhl- Graig
Jännittävän tulkinnan kokonaisuuteen tarjoaa David A. Reed, jonka mukaan Juudaksessa voisi nähdä poikkeavaa sankarillisuutta. Hän ehdottaa, että ensimmäisellä vuosisadalla hänen tekonsa olisi voitu nähdä juutalaisten johtajien arvostelemisena, koska he kieltäytyivät ottamasta vastaan takaisin petoksen hopearahoja. Juudaksen itsemurha on saatettu kertoa evankeliumeissa sovituksen merkiksi. Evankeliumissa Juudas katuu, mutta ei saa anteeksiantoa heiltä, joilta hän sitä pyytää. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, etteikö hän katunut, sillä hän sanoo: ” Minä tein synnin, kun kavalsin viattoman veren”. Reedin mukaan tämä voidaan tulkita sovintona, vaikka sen hinta olikin itsemurha, joka meitä suuresti järkyttää.
Itäisessä kirkossa uskotaan, että Juudas menehtyi koska hän petti ja kieltäytyi uskomasta anteeksiannon mahdollisuuteen. Usein pahoittelemme Juudaksen tekoja kostonhimoisesti emmekä tiedosta, että jokin voi myös meissä mennä pieleen, jos olosuhteet muuttuvat liian vaikeiksi. Tapa jolla tuomitsemme Juudaksen, peilaa omaa tapaamme kieltäytyä anteeksiannon mahdollisuudesta itsellemme. Psykologian kielellä kysymys on ankaruudesta itselle sekä puuttellisesta itsemyötätunnosta.
Haavoittuneen parantajan seurassa viipyminen on ainoa avain ongelmiemme syvälliseen ymmärtämiseen. Vaikka emme koskaan ymmärrä loppuun saakka, miksi jotkut asiat tapahtuivat meille, Jumala myötäkärsii kanssamme tunnistaen halumme tukahduttaa joitakin osia itsestämme. Kun uskallamme kohdata itsemme Jumalan hoitavassa läsnäolossa, tulemme tietoiseksi omista pimeistä puolistamme emmekä enää pakene niitä. Silloin varsinainen parantuminen voi tapahtua, eikä ihmisen itsekäs minä pääse pettämään häntä itseään.
Ihmiset, jotka toipuvat rakkaudesta,
näkevät asiat eri tavoin
kuin he, jotka vain selvityvät.Joe Marino
Kommentit
Lähetä kommentti